Silmä
Wikipedia
Silmä on näköelin, joka aistii valoa.
Valon pääsyä silmään säätelee silmän himmentimenä toimiva värikalvo (iiris), jonka aukko on mustuainen eli pupilli. Valoa taittavia osia silmässä ovat sarveiskalvo, lasiainen ja mykiö eli linssi. Silmää onkin usein verrattu kameraan.
Ensimmäiset silmän esiasteet syntyivät noin 540 miljoonaa vuotta sitten. Lähestulkoon kaikilla eläimillä on silmät, tai ne polveutuvat eläimistä joilla oli silmät.
Silmien väri riippuu perimästä. Yleisimmät värit ovat sininen, vihreä ja ruskea.
Sisällysluettelo |
Ihmisen silmän rakenne
Ihmisen silmä on kolmen kalvon muodostama "pallo", silmämuna, jonka näköhermo ja silmälihakset kiinnittävät silmäkuoppaan.
Silmän valoa aistivat solut – sauvat ja tapit – muodostavat yhdessä niistä lähtevien hermosolujen kanssa levymäisen verkkokalvon, joka sijaitsee silmän takaosassa ja jonka hermosolut yhdistyvät lopulta näköhermoksi. Tavallisesti ihmisellä on kolmenlaisia tappisoluja, jotka aktivoituvat herkimmin punaisesta, vihreästä ja sinisestä valosta. Sauvasoluja on vain yhdenlaisia: ne eivät kykene yksinään erottelemaan värejä, mutta toimivat tappisoluja paremmin hämärässä. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että tappisolut reagoivat väreihin, kun taas sauvasolut mahdollistavat hämärässä näkemisen.
Itse näköaistimus syntyy aivoissa[1], kun sinne saapuu tietoa hermoimpulsseina näkörataa pitkin aistinsolujen välityksellä. Kuvan tulkitseminen alkaa verkkokalvolla ja jatkuu isoaivojen primaarisella näköalueella takaraivolohkossa. Verkkokalvolla kuva on ylösalaisin, ja on väitetty, että aivot kääntävät kuvan oikein päin. Viimeaikaisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että mitään kääntämistä ei tapahdu.[2]
Silmämunan kalvoista uloin on kovakalvo (sclera). Silmän etuosassa sijaitsee hieman kupera, kellonlasin muotoinen sarveiskalvo (cornea), joka on läpinäkyvä.
Kovakalvon alla on suonikalvo (chorioidea), missä silmävaltimot ja -laskimot muodostavat tiheän suoniverkon. Suonikalvo on kovakalvoon liittynyt kaikkialla paitsi silmämunan etuosassa, missä se väliseinän tavoin painuu silmämunan onteloon heti sarveiskalvon takana. Tämän väliseinän keskellä on pyöreä reikä, mustuainen (pupilli), ja sitä "ympäröivä" värillinen reunus värikalvo eli iiris. Iiriksessä olevat säteittäiset lihakset ja sen reunaa kiertävä rengaslihas voi laajentaa tai supistaa värikalvoa. Suonikalvossa on heti värikalvon takana rengasmainen paksunnos, sädekehä, jossa on samanlaisia ja samalla tavalla toimivia lihaksia kuin värikalvossakin. Sädekehään kiinnittyy ohuilla ripustinsäikeillä lasikirkas kaksoiskupera mykiö eli linssi, joka taittaa ulkoapäin tulevat valosäteet ja luo ylösalaisen pienoiskuvan verkkokalvolle.
Sisin silmämunan kalvoista on verkkokalvo (retina), joka on suonikalvon sisäpinnalle levinnyt näköhermon pää. Verkkokalvo verhoaa vain silmämunan taempaa puoliskoa. Siinä ovat silmän valoherkät solut, sauva- ja tappisolut.
Silmämunaa suojelee ulkoapäin ihopoimujen muodostamat ylempi ja alempi silmäluomi, joiden vapaa reuna on silmäripsien reunustama. Kolmas silmäluomi on vilkkuluomi, joka on ihmisellä surkastunut. Se näkyy silmän sisäkulmassa vain pienenä punertavana jäänteenä. Silmäluomien sisäpintaa sekä silmän näkyvää osaa, "valkuaista" sarveiskalvoa lukuun ottamatta peittää sidekalvo (conjunctiva).
Silmämunan pinnan pitää kosteana kyynelneste, joka syntyy silmäkuopan ulkoseinässä olevassa kyynelrauhasessa. Tämän rauhasen ulosvievät putket päättyvät sidekalvopussiin ylemmän silmäluomen sisäpinnalle. Sidekalvopussin sisäreunasta alkaa kyynelkanava kaksiaukkoisena ja päättyy nenäonteloon. Kyynelkanavan alkuosassa on laajennus eli kyynelpussi.
Vedessä elävillä selkärankaisilla ei tavallisesti ole kyynelrauhasia eikä silmäluomia ja mykiö on niillä pallomainen. Kaloilla mykiö ei voi muuttaa muotoaan. Niillä tapahtuu silmän mukautuminen erityisen mykiötä silmämunan takaosaan yhdistävän lihaksen avulla. Hylkeiden mykiö muuttaa muotoaan mutta se pysyy melko pallomaisena, jotta näkökyky veden alla olisi hyvä. Pinnalla hylkeet ovat hyvin likinäköisiä. Pupilli on supistunut, joiten hylkeet katselevat linssin keskikohdan läpi, jolloin taittuminen on vähäisempää. Monilla linnuilla silmä toimii poikkeavasti. Monilla lajeilla silmämunan muotoa voidaan muuttaa, jolloin tarkennus on mahdollista lennettäessä hyvin korkealla tai jos sukeltavan linnun pitää nähdä sekä pinnalla että veden alla. Joillakin lajeilla on rustoinen tai luinen tukirengas silmän edessä, jota vasten silmän muotoa muutetaan.
Sokea piste
Silmän sisimmäinen kerros on verkkokalvo. Verkkokalvo peittää silmän takaosan sisäpintaa kaikkialta muualta paitsi näköhermonpään kohdalta. Näköhermonpää sijaitsee silmänpohjassa tarkan näkemisen pisteestä nenään päin n. 3-4 mm. Koska näköhermonpäässä ei ole verkkokalvoa, siitä aiheutuu näkökenttään ns. fysiologinen sokea piste. Silmänpohjan nenänpuoleinen alue vastaa näkökentässä ohimonpuoleista osaa, joten sokea piste sijaitsee katseen kohdistuspisteestä n. 15 astetta ohimoon päin. Sokea piste on laajuudeltaan 5 astetta (kohdistuspisteestä n. 13-18 astetta ohimoon päin). Molempien silmien sokea piste on kohdistuspisteen ohimonpuolella, joten yhteisnäössä toisen silmän näkökenttä kattaa toisen silmän sokean pisteen.
Sokean pisteen voi demonstroida seuraavasti: Piirrä paperille piste ja sen oikealle puolelle 10 cm:n päähän risti. Peitä vasen silmä. Pidä paperi suorassa, jotta piste ja risti ovat vaakasuorassa toisiinsa nähden. Katso pistettä. Voit havainnoida ristin katsoessasi pistettä kaikilla muilla etäisyyksillä paitsi pitäessäsi paperia n. 40 cm:n päässä silmistäsi. Tältä etäisyydeltä (40 cm) risti katoaa näkyvistä, koska siitä muodostuva kuva muodostuu silmänpohjassa näköhermonpään kohdalle = fysiologisen sokean pisteen kohdalle.
Katso myös
Lähteet
- ↑ "Activation of primary visual cortex during visual recall: a magnetic resonance imaging study" Haettu 26. marraskuuta 2009.
- ↑ "The myth of upright vision. A psychophysical and functional imaging study of adaptation to inverting spectacles." Haettu 20. toukokuuta 2008.
.